Kallio, joka lähti

Vielä alempana Polly pääsee tarpeeksi lähelle tavatakseen naapurin. Vedessä, niin lähellä että hänestä tuntuu kuin voisi liitää sinne, seisoo yksinäinen vaalea kalliotorni, jonka juurella meri murtuu valkoisena. Sen nimi on Hiekanjyvä, mikä on vitsi, sillä se on suunnilleen pienen kirkon kokoinen.

Further down still, Polly comes down far enough to meet a neighbor. Standing out in the water, close enough that she feels she could glide to it, is a single tower of pale rock with the sea breaking white around its foot. It is called the Grain of Sand, which is a joke, because it is roughly the size of a small church.

Se ei ole aina seissyt siellä. Noin kahdeksansataa vuotta sitten se oli osa tätä kalliota, kiinni siinä, aivan tavallinen. Sitten aallot saivat valmiiksi työn, jota ne olivat tehneet sen alla, yhdistävä kivi sortui, ja torni jäi seisomaan yksin mereen. Polly katselee sitä hetken. Se on alhaalta kapeampi kuin ylhäältä. Meri tekee yhä työtään.

It has not always been out there. About eight hundred years ago it was part of this cliff, joined on, ordinary. Then the waves finished the job they had been working at underneath it, and the connecting rock went, and the tower was left standing alone in the sea. Polly looks at it for a while. It is thinner at the bottom than at the top. The sea is still working.

Ohi lentää silmien korkeudella lokki, ja tätä kannattaa katsoa. Se ei ole niitä äänekkäitä, jotka seuraavat veneitä ja varastavat ranskalaisia satamamuurilta. Se on välimerenlokki, eikä se etsi ruokaansa jätteistä lainkaan. Se hankkii elantonsa merellä kalastamalla, mikä on lokille melkein periaatekysymys.

A gull comes past at eye level, and this one is worth watching. It is not one of the loud ones that follow boats and steal chips from the harbor wall. This is an Audouin's gull, and it does not scavenge at all. It makes its living out at sea, hunting fish, which for a gull is almost a matter of principle.

Se lentää salmen yli valoa vasten, kunnes Polly kadottaa sen näkyvistä. Hän katsoo taas yksinäistä kalliota ja sen ja jyrkänteen välistä rakoa ja ajattelee, että rako oli kerran kiinteää kiveä, jonka yli joku olisi voinut kävellä.

It goes out over the strait with the light behind it until Polly loses it. She looks back at the standing rock, and at the gap between it and the cliff, and thinks about how that gap was once solid stone that somebody could have walked across.